Lemmikin muistolle

Ensimmäinen oma kissa, minun ja puolisoni ensimmäinen yhteinen karvavauva Paavo, oranssi maatiainen, haettiin syksyllä 2012. Muistan sen kuin eilisen: Päivä oli aurinkoinen ja lämmin syyskuun päivä. Olimme käyneet tutustumassa pentuihin niiden synnyinkodissa noin pari viikkoa ennen luovutusta. Vasta sinä päivänä päätimme, kuka lähtee meidän mukaamme: pieni porkkananvärinen karvapallo tepasteli ensimmäisenä rohkeasti luoksemme ja teki reippaasti tuttavuutta. Kissan asetuttua kotiimme taloksi, se ei halunnut nukkua yksin. Aina jos se heräsi yksinäisenä kun olimme toisessa huoneessa, se maukui niin kauan, että se sai seuraksi toisen meistä. ensimmäisenä vuonnaan kanssamme Paavo sai kaveriksi Nellin, tummaraidallisen tyttökisun. Nellin alkutaival oli kivikkoinen kun sitä vaivasivat sitkeästi madot ja niitä seurannut lääkeripuli. Paavo sitkeästi piti huolta pikkusiskosta, vaikka välillä pikkupentu meinasi käydä ison kissan hermoille. Paavosta kasvoi suuri ja vankkarakenteinen poika. Parhaimmillaan se painoi 8,5 kg, mikä sai välillä eläinlääkärinkin raapimaan päätään kun poika piti rauhoittaa esimerkiksi hammaskiven poistoa varten. Paavo oli kuitenkin eläinlääkärireissuja lukuun ottamatta rauhallinen ja lempeä tapaus. Aina nukkui vieressä sohvalla tai sängyssä jalkopäässä. Sisäkissana Paavo sai elää turvallisen ja rakkauden täyteisen elämän, ainakin toivon että siitä tuntui siltä. Välillä tosin emäntää ja isäntää kiukutti kun Paavo pissasi vääriin paikkoihin , yleensä silloin kun oltiin paljon pois kotoa tai kun hiekkaatikossa oli vääränlaista hiekkaa, tai sitä oli liian vähän TAI siellä oli liikaa Nellin tekosia. Useammasta laatikostakaan ei ollut välillä apua, molemmilla kun tuntui olevan sama suosikkiloota. tarinoita tästä hurmurikollista olisi niin monia, hauskoja ja vähemmän huvittavia, mutta ne jääköön muihin muistelukertoihin... Lauantaina 25.4 tavallinen iloinen viikonloppu muuttui meidän perheessä varmasti tähän asti vuoden surullisimmaksi. Paavo oli viime viikkoina laihtunut rajusti ja oli välillä syömätön. Ajattelin sen olevan sitä normaalia keväthömpötystä mitä tällä leikatulla kollilla oli joka vuosi samoihin aikoihin. Se kuitenkin touhusi melko normaalisti ja tuli viereen paijattavaksi.Matojakin mietin, olin ajatellut lähiviikkoina madottaa molemmat kissat. Paavon kävellessä keittiöön perässäni, se yhtäkkiä parkaisi surullisesti ja valahti tajuttomaksi lattialle. Pian se virkosi ja söi hieman kanalientä ja maustamattomia kana paloja syöttämällä lusikasta. Soitimme heti eläinlääkärin päivystykseen ja saimme ohjeet odottaa että lähikaupungin pieneläinpäivystäjä antaa luvan lähteä klinikalle. Illalla klo 20 jälkeen pääsimme vihdoin röntgen kuviin ja siellä selvisi lymfooma, kookas pesäke ruuansulatus elimistössä. Epäiltiin myös että pieniä kasvustoja olisi muuallakin kehossa, sellaisia jotka eivät kuvassa näkyneet. Lääkäri antoi aikaa kortisonilääkityksellä viikoista kuukausiin, mutta koska emme tahtoneet nähdä rakkaan Paavon kärsivän, päätimme päästää pojan samana iltana sateenkaarisillalle, molempien hyvästellessä suukoin ja rapsutuksin. Suuri ikävä jäi, aikaa kulunut vasta kaksi päivää ja tuntuu siltä, että helpottaako tämä suru ikinä. Olen koko ajan kuulevinani tuttua tassujen rapsetta lattioilla ja iltaisin odotan että se hyppäsi jalkojen väliin nukkumaan...mutta ei se enää tule. Onneksi on paikka, jossa käydä muistelemassa pienen hautakummun luona puolisoni vanhempien takapihalla <3 Lepää rauhassa rakas Paavo, meillä ja Nellillä on kaikki hyvin vaikka ikävä ja suru onkin vielä suuri.

PEPI rakas. Toinen joulu ilman kaveriani Pepsua. Ajattelen usein meidän kaikkia touhujamme, kun olit mulla hoidossa. Meillä oli hauskaa ja herkkuja. Ikävä on kova.

Ensitapaamisesta saakka oli päivänselvää,että me kuuluisimme yhteen. Kestimme ilot ja surut yhdessä. Ja vaikka sairaudet varjostivat yhteistä taivaltamme,niin emme antaneet niiden häiritä,vaan otimme ilon irti elämästä. Nyt olet siirtynyt luo omien enkelten,eikä siellä ole kipuja,vaan ihana rauha. Annoit meille palan taivasta ja kaunis kiitos siitä. Säilyt aina sydämissämme. Kaipuu on suunnaton. Kunnes jälleen kohtaamme.

Peppi pieni kultainen ystävä pääsit kivuista mutta meille jäi suru suurtakin suurempi. Kiitos kaikista päivistä jotka olit luonamme. Ikuisesti muistamme sinut ja kaipaamme seuraasi Peppi 27.4.2005-11.7.2019.

Rakas, ihana Köpi <3 Lähdit luotamme kesäisenä päivänä 1.7.2019 nukahtaen syliini omilla kallioillamme. Vietimme yhdessä viimeisen kauniin päivän kesätuulesta nauttien. Olo on tyhjä, vaikeaa on opetella elämään ilman sinua. Ikävä on niin suuri. Kiitos kaikista näistä 13 vuodesta, jotka saimme yhdessä viettää. Tassun jälki säilyy sydämmessä ikuisesti <3

PEPI rakas kaverini! Vuosi on kulunut ikävöidessä ja muistellessa sinua. Toivottavasti olette tavanneet rakkaan Tinon kanssa ja pitäneet hauskaa, siellä missä olettekin! Muistan teitä ikuisesti! Olitte niin parhaita!

Riia eli yli 11 hyvää vuotta ja Vili yli 10. Nyt molemmat saavat leikkiä jälleen yhdessä. Ikävä on suurempi kuin koskaan. Levätkää rauhassa Kiitos Sateenkaarisillalle jälleen kerran lämpimästä palvelusta viimeisen matkan alkaessa.

Aioni on päättynyt. Q -koira sai kuolla sylissä, pihallamme takkatulen ääressä syyskesäillan haipuessa. Kirkas, kirkas, kirkas, oi kirkas Q - haiku vain jäi. Kuukävelymme ovat ohi. Eutanasia on kova päätös minulta. Menetin jotain sanottamattoman läheistä ja inhimillisen ylittävää. Jätin kirjoituskaverin, terapiakoiran, kaipaavan haukun?. Pentukokoseksi sairastelun myötä kilpistynyt mahtiuros vaikutti tietävän tehtävänsä sekä elävän persoonansa tunnossa. Luumun kokoisilla aivoillaan Q kohtasi tunnelmani aistien piiloisiakin, myötäeläen koko kehollaan. Q myös ärsytti vieraitamme intohimoillaan. Lellitty. Rakastettu kuun taakse ja isomminkin. 10 vuotta. Syntymäpäivänsä 10.9. valkenee nyt kirpeästi kukkivana muistojen puutarhana. Q kanssa havahduin siihen, miten paljolti yksityinen ihminen olen - maailmaan heitetty vaan läsnäollessaan en aivan yksin. Olisin halunnut olla parempi eläessään hänelle(kin). Kiitos kaikille Q rakastamisessa auttaneille. Kiitos petmobilili.fi Lauralle viisaasta kuolinavusta ja sateenkaaren.fi kunnioittavasta viimeisestä palveluksesta tuhkauksen myötä.

Nana sinä meidän pieniprinsessamme ❤ nyt ei kivut ja säryt kiusaa sinua enää, sinun on hyvä olla. Muistan aina meidän yhteisen pitkän elämäntaipaleemme ja hauskat hetkemme. Meillä on kova ikävä sinua joka hetki rakastamme sinua tosipaljon, olet aina ajatuksissamme pieni rakas Nana ❤❤❤

Kävin Koivulehdossa toin kynttilän Pepi sinulle rakkaalta ystävältäsi Anitalta ja muistokiven ,jossa oli nimesi. Olet aina sydämessämme ja ikävä on niin kova. Tapaamme varmasti joskus.